Velhonpoika

Velhonpoika etsii äitiään.

_____Velhonpoika____________________________________________________

Pieni velhonpoika heräsi hätkähtäen, kun kuuli suuren vesipisaran tipahtavan veteen.
Tuo tyhjä ja heleä molskahdus jonka tuo läpinäkyvä molekyyleistä valmistuva neste sai aikaan, oli nätti ja tyhjä, kun se halkaisi veden pintajännityksen ja yhdistyi osaksi sitä.
Velhonpoika katseli hiljaa hämillään kattoa, jossa roikkui uhkaavan näköiset riippakivet. Niistä virtaava varsin vilkas vesi voisi halkaista ne hetkenä minä hyvänsä ja ne voisivat tippua hänen, tai useiden muiden nukkuvien päälle. Nukkuivatkohan hekin?
Velhonpoika varovasti kääntyi kyljelleen suuressa lumpeenkukassaan, joka oli edelleen nupussa, mutta se oli löysentänyt jo suutaan ja paljasti tuon ulkomaailman velhonpojalle. Maailman missä kivet roikkuivat pää alaspäin ja itkivät kyyneliään veteen hänen allaan. Lumpeenlehti kellui hiljaa luolan pohjalla ja törmäili muihin kukkiin vedessä ja liikkui sitten vastakkaiseen suuntaan sisarkukastaan.

Velhopoika nousi varovasti pystyyn ja kurkisti varovasti ulos kukastaan. Luolaan tuli lämmintä, kultaisen keltaisen väristä valoa, joka oikeastaan tuli lammesta, sen pohjasta, jossa kivet hohtivat kirkasta valoaan. Kivet valaisivat kaikkia kukkia, joiden sisällä jokaisessa nukkui yksi lapsi. Hän ei tiennyt olivatko kaikki poikia vai tyttöjä, sillä hän ei nähnyt toisia ja kukkien väri oli luonnon valkoinen. Hetki. Kuka kertoi hänelle miten väri määritteli sen, kumpi tuo kukassa nukkuva lapsi oli? Hän pohti tätä kummastuneena, mutta myös sitä, miksi hän oli ainoa hereillä ja miksi hänen kukkansa oli jo raollaan. Hän katseli hiljaa luolan rosoisia seiniä, jotka olivat täysin luonnon muokkaamia. Mutta miten kukat olisivat kasvaneet kivisessä pohjassa ilman happea ja Auringon valoa? Vai korvasiko tuo kivien hohde Auringon?

Hän kurkotti terälehden yli ja katsoi allaan lipuvia kiviä. Vesihän oli kristallin kirkasta! Hän näki aina syvimpään pohjaan asti, jossa oli vain kiviä. Muutama hassu sammal tai vesikasvi peitti pohjaa ja useita kymmeniä lumpeenkukkien varsia, joista toiset saattoivat kasvaa samasta varresta!

Kun poika oli aikansa katsellut vettä ja varsia, sekä sisarkukkiaan, hän varovasti kurkotti vettä kohti, ja lähes peläten upotti kätensä puhtaaseen, liattomaan veteen. Se tapahtui mitä hän oli pahin pelännyt, kun kouraisi veden käteensä ja nosti sen lähemmäs kasvojaan: vesi alkoi saeta!

Hän tahtoi parkaista ja tiputtaa veden takaisin, mutta entä jos se tartuttaisikin koko lammen? Hän päätti vetää kätensä terälehtien sisäpuolelle, jotta vesi ei tippuisi lampeen, jos se sattuisi hänen kädestään karkaamaan. Hän tarkasteli vettä, joka muuttui harmaan sameaksi ja sitten yhtäkkiä vaaleni ja oli pian kokonaan vain valkoista nestettä kädessään. Hän tarkasteli sitä kummissaan ja kumartui haistamaan sitä. Se ei haissut oikeastaan paljoa millekään, mutta tuntui rasvaisen liukkaalle. Tunne oli inhottava ja hän halusi kaataa sen jo pois, mutta yksi asia häntä kiinnosti. Miltä se maistuisi?

 Hän nosti tuon nesteen varovasti huulilleen ja kielellään kouraisi vain hyvin pienen märän nestettä suuhunsa. Se ei… maistunut oikeastaan millekään. Ehkä siinä oli kummallinen makea maku, mutta muuten sitä ei voinut kuvailla. Ennen kuin hän ehti ajatella viittä sekuntia pidemmälle, hän jo kaatoi nesteen suuhunsa, ja hetken nuoleskeli nyt makeita huuliaan. Hän päätti kurottaa molemmat kätensä veteen ja seurasi jännittyneenä, tapahtuisiko sama prosessi ja niin kävi! Hän joi tuon valkoisen rasvaisen nesteen innoissaan ja aikansa sitä kurotellessaan ja juoden, hän päätti että nyt oli aika lähteä.

Hän nousi varovasti polvilleen kukassa ja oli jo horjahtaa, sillä kukka tahtoi luisua hänen painonsa takia. Hitaasti hän ensin nosti toisen jalkansa koukkuun ja sitten toisen, mutta tunsi kukan huojahtelevan hänen allaan. Mitä hänen olisi muka pitänyt tehdä? Varovasti hän nousi seisomaan, jalat täristen villisti ja sitten hän huojahti ensin vaarallisesti eteenpäin, mutta väkisin heitti itsensä taaksepäin, jotta ei olisi kaatunut terälehtien ohi veteen. Hän pyllähti istumaan keltaisen heteen päälle, jonka huomasi muotoilevan hänen nukkuvaa hahmoaan. Kuinka kauan hän oli nukkunut tässä kukassa? Oliko hän syntynyt kukan sisällä? Hän oli alasti, mutta mistä hän olisi saanut ruokaa? Ja mistä hänellä oli kaikki tämä tieto? Hän tiesi nimensä, muttei muistanut sitä. Hän tiesi ikänsä, muttei muistanut sitä. Hän tiesi, että hänen isänsä oli lammessa nukkuva suuri kala, mutta äitiä hän ei muistanut. Äiti ei ollut kotona.
Hän päätti jälleen yrittää lähteä pakoon ja nyt siirsi kätensä vieriltään eteensä ja nelinkontin lähti konttaamaan kohti teriöitä ja alkoi työntää terälehtiä ulospäin itsepintaisesti. Ne taipuivat helposti vastaan väittämättä ja avasivat velhonpojalle tien veteen. Miten hän selviäisi kuivalle maalle? Hän tiesi, ettei osannut kävellä veden päällä, sillä vesi ei kannatellut häntä. Hän tiesi, että osasi uida, mutta hän ei muistanut miten.

Kärsivällisesti poika odotti, että lumpeenkukka olisi lähestynyt lähintä lumpeenlehteä ja kun kukan pehmeät teriöt koskettivat vihreää kiiltäväpintaista lehteä, hän laski kätensä lehdelle ja painoi sitä napakasti alaspäin. Lehti jäykästi liikahti alaspäin toisen käden painon alla, mutta ei läheskään niin herkästi kuin terälehdet, jotka oli taittanut. Velhonpoika lähti päättäväisesti konttaamaan lehdelle, peläten että se yhtäkkiä pettäisi hänen allaan, mutta niin ei käynyt. Hän pääsi turvallisesti lehdelle ja kun huomasi, että se ei liikkunut kukan lailla, hän nousi seisomaan sille. Se ei pettänyt tai luisunut! Innoissaan poika lähti kävelemään lehdeltä lehdelle ja yllättyi, kun huomasi, että lehdet toden totta tekivät hänelle polun vastarannalle saakka ja sinne hän menikin.

Hän säikähti, kun tunsi kovan ja räsyisen kiven pehmeän jalkapohjansa alla! Kukasta katsottuna ei luola ollutkaan pehmeältä näyttänyt, mutta silti se yllätti hänet ja harmitti häntä.
Ajatuksistaan piittaamatta hän nousi ylös ja kääntyi katsomaan sänkyjen valtaamaa huonetta, jonka oli jättämässä taakseen. Halusiko hän pois täältä? Halusi. Täällä ei ollut hänelle mitään nähtäväksi. Ei edes isää, jonka huomasi lipuvan hiljaa vaanien eripaksuisten lehtiruotien joukossa. Hyi! Sen punaisenruskeat silmät kiiluivat kultaisessa loisteessa ja tuo vihreä suomuinen keho peitti valon kalan alla, tehden sen helpoksi huomata tuo.
Pojan selkäpiitä pitkin kapusi ja liukui alas kylmiä väreitä, kun hän katseli petokalan teräviä yksittäisiä hampaita. Tuo kala ei epäröisi napata häntä suihinsa ja napsauttaa hänen luitaan poikki vahvoilla leuoillaan!

Hän päätti äkkiä poistua ja etsi katseellaan kultaisessa hohteessa tietä pois. Ainoa tie oli synkkä luolakäytävä, jossa ei näkynyt syvemmälle mitään valon lähdettä. Hän kuitenkin oli jo pystyssä ja poissa suoja-alueeltaan, joten nyt ei saisi pysähtyä. Poika katseli jalkoihinsa ja oikeastaan kyyristeli lähellä maata, kun kulki luolaa kohti, sillä se tuntui turvallisemmalta pitää kädet lähellä luolan rosoista maata, jos hän sattuisi lipsahtamaan veteen.
Poika pääsi tunnelin suulle ja pujahti äkkiä sisään, vilkaisten vielä kerran kotipesäänsä olkansa yli. Hän veti syvään henkeä ja lähti tuohon edessä odottavaan pimeyteen.

Sysipimeys nieli velhonpojan nopeasti ja kiertyi tiukasti tuon kehon ympärille, joka sai pojan henkäisemään ja säikähtämään omaa ääntään. Hän ei tiennyt odottaisiko pimeydessä joku, mutta kulki eteenpäin aluksi varoen, jaloillaan tunnustellen tunnelin lattiaa, joka yhtäkkiä muuttui tavallisesta rosoisesta luonnonmukaisesta kalliolattiasta huolellisesti höylättyihin tasapintaisiin laattoihin. Ne olivat viileitä ja häntä huvitti se lätsähtelevä ääni, joka hänen jaloistaan lähti laattalattiaa vasten.
Hän kulki pimeässä hyvän aikaa, ennen kuin huomasi vielä monen metrin päässä siintävää valoa! Turkoosia valoa. Ei luonnollista valoa, eli hän ei ollut ulkona. Hän muisti millaista oli olla ulkona, mutta ei oikeasti edes tiennyt millaista se oli.

Kuitenkin hänen toivonsa päästä lähemmäksi maanpintaa kasvoi. Hän juoksi kohti valoa, mutta jarrutti äkisti, kun huomasi, mitä valon päässä odotti. Suuret lasiseinät avasivat näkymän suuriin akvaarioihin, jossa kellui kaikenmaailman eliöitä eristetyissä altaissa.
Tuossa oli dinosaurus, pitkäkaulainen, sekä lihansyöjä dinosaurus, jättimäinen, kaksi kertaa hänen kokoisensa sudenkorento, mammutti, sapelihammastiikeri, kilpikonnaa muistuttava otus, apina, tiikeri, leijona, gaselli, kauris, hevonen, susi, valas, kala, hai, villisika, norsu ja ihminen, ja lista vain jatkui olemattomiin. Kaikki olivat tuossa esillä kaikkien silmien nähtävänä. Kuolleina, mutta silti elossa. Kuinka monta vuotta oli oikein mennyt? Kaikilla oli nahkaa ja turkkia, elimet ja kaikki tallella! Mutta ne eivät liikkuneet. Tarkoittiko se sitä että joku oli ne vasta äsken tänne tuonut, vai olivatko ne säilyneet vedessä monen miljardin vuoden verran?

Poika nielaisi pelkonsa, ja astui urheasti eteenpäin tuohon näyttelytilaan, jossa vuosikausien evoluutio oli esillä kaikkien silmien nähtäväksi. Mutta tuo näkemä hämmensi häntä. Eivätkö lapset syntynetkään puista ja kukista, maan puhtaasta mullasta, järvistä joista ja puroista, sekä rannan sannasta ja autiomaan kuivista halkeamista? Kehittyivätkö kaikki tuosta pienestä olennosta, jolla ei koskaan ollut muuta elämäntehtävää kuin syödä ja lisääntyä? Ei se ollut mahdollista. Hän muisti isänsä soittaneen huilua ja harppua, sekä kitaraa kaikilla tuhansilla käsillään ja sitten avaavan nuo kirjavan kukon silmät, joissa lämpö velloi kuin tuli takassa.
”Poika. Sä olet mun lapseni. Mua ei tarvitse pelätä, uskalla kääntyä mun puoleen, sillä mulla on tuhat kasvoa niin kuin mulla on käsiä ja mä seuraan sua aina, mä olen kaikkialla.” noin hän muistu tuon villitukkaisen vanhan mieheen sanoneen. Isän hiukset olivat pisimmät. Ne ylsivät tuolta kannolta aina maailman loppuun saakka, ja sairaat pystyivät keräämään hänen hiuksistaan palan, joka parantaisi noiden sairaudet, mutta sekin huvi loppui aikanaan.
Isä istui ajat sadat, vuodet pitkät tuolla samalla kannullaan ja soitteli harppujaan ja huilujaan sekä kitaroitaan vuodet tunnit ja ajan jakson alusta loppuun saakka.

Velhonpoika kiiruhti eteenpäin, ettei jäisi jälkeen näkymättömästä oppaastaan, joka ei suostunut puhumaan lasi-ikkunoista.  Avartuneen tunnelin molemmin puolin komeili nuo lasit täynnä eliöitä ja se sai pienen alastoman pojan pohtimaan, milloin olisi hänen aika. Nyt vielä sen aika ei kuitenkaan ollut ja poika kiiruhti eteenpäin, takaisin siihen samaan pimeyteen, mikä oli tunnelin alussa leikitellyt hänen kanssaan. Tämä oli se sama vanha pimeys, mutta siitä huolimatta poika jatkoi matkaansa ulos ja pääsi pellolle.

Näky oli henkeäsalpaava, joka sai pojan huokaisemaan ihastuksesta. Kukkapelto kirjavine kukkineen; verenpunaiset amaryllikset iskivät silmään keltaisia siankärsämöitä ja narsisseja vastaan, joita yrittivät rauhoitella valkoiset päivänkakkarat, sekä unettavan siniset ritarinkannukset. Muutama perhonen lenteli kukasta kukkaan, mutta muuten niitty oli tyhjä villieläimistä tai hyönteisistä.
Kukkaniitylle oli kaivettu pieniä uria, joissa vesi virtasi hitaasti, mutta kohenisi pian, kun sade puhkeaisi uudelleen. Niityn takana oli hiekkatie ja vielä sen takana näkyi suuri vihertävä metsä, joka ei toisaalta vienyt huomiota yhdeltä ainoalta mieheltä, joka pyöräili rikkinäisellä mustalla pyörällä rauhallista vauhtia. Ehkä hän tietäisi minne äiti oli mennyt! Tai ainakin tuo voisi auttaa häntä selvittämään mitä oli tekeillään!

”Anteeksi! Anteeksi herra! Anteeksi!” poika vilkutti raivokkaasti kädellään ja lähti juoksemaan miehen luo, joka oli kuullut huudot ja nyt pysähtyi.
Kun mies näytti pysähtyvän, poika laski katseensa jalkoihinsa ja pinkoi henkensä edestä. Hän tarkasteli maata, johon hänen jalkansa äkkiseltään upposivat ja pian hän kuuli kiihtyneen huohotuksensa ja tunsi terävän piston kyljessään, hän jatkoi juoksemista. Yhtäkkiä tuntui jotenkin vaivalloiselta kannatella isoa päätä ja hänpä ei huomannutkaan ojaa, johon jalkasi oitis upposi ja velhonpoika lensi rähmälleen multamaahan.

”Kappas! Oletko kunnossa poika?” kuului miehen matala ääni ja hän nosti katseensa mieheen, jolla oli kovin harmaita hiuksia pää täynnä. Nuo siniset jäätävät silmät saivat hänen huomionsa nopeasti, ja hän tunnusti jopa pelkäävänsä miestä. ”Minä…minä…” poika änkytti miehelle ja äkkiä kipusi pystyyn. ”Missä äiti on?” oli hänen ensimmäinen kysymys, mikä näytti hirttävän ventovieraan hetkeksi tolaltaan, mutta sitten hymy noille kalpeille kasvoille palasi. ”Voi en ole, mutta voin auttaa sinua löytämään hänet. Tule nyt tänne niin saamme jotain päällesi.” mies lupaili tuota lempeää hymyä hymyillen, mikä sai pojan vaistot ja luulot hälyttämään. Tuota ventovierasta, harmaahapsuista siististi pukeutunutta miestä hän ei lähestyisi. Oli sen hinta sitten mitä hyvänsä. Mies tarkkaili toista jonkin aikaa, kunnes riisui päällistakkinsa ja heitti sen pojalle.

”Pidä. Minä en tarvitse.” hän hymähti heittäessään takin ja onnekseen velhonpoika sai siitä kiinni. Tuo toinen tosiaan antoi takin hänelle?
”Etsi äitisi. Jos et tule mukaani, älä seuraa minua.” mies pudisteli päätään ja siirsi pyörää eteenpäin rikkoutuneella asfalttitiellä.
”Odota! Minulla ei ole rahaa tai äidillänikään ja me tarvitsisimme apua.” poika astui eteenpäin aikeissa pysäyttää mies, mutta mies pysähtyi itsestään ja käänsi silmälasien takana piilottelevat jäiset silmät poikaan. Luojan kiitos harmaiden pilvien takaa piilotteleva Aurinko heijasti lasin niin, että poika ei nähnyt toisen silmiä.
”Kuka sinä olet?” mies kysyi nyt hiljaisella ja vakavalla äänellä ja katsoi tarkasti velhonpoikaa. Tuo katse ahdisti, sillä hän pystyi tuntemaan sen hyppivän alastomalla kehollaan ja pakkasukon tavoin pistelevän kasvoja, kun se mittasi tarkasti jokaisen millimetrin.

”M-minä…” poika vastasi, muttei voinut erottaa katsettaan toisen laseista ja hänen mielessään pyöri vain tuo polkupyörän hento kellon sointi, kun yhtäkkiä yltynyt tuuli sitä kilisytti.
”Minä olen velhonpoika.” hän vastasi rehellisesti. ”Kyllä minä tiedän nimeni, mutta en muista sitä.” poika sanoi ja puristi käsissään muukalaisen takkia.
Yllättynyt hymy nousi vieraan huulille ja tuo nosti lasejaan nenällään. ”Kerrohan poika, kuka on äitisi?” mies hymyili viekkaasti ja kallisti aavistuksen päätään, saaden aikaan itsensä näyttämään vain viattomalta uteliaalta vanhalta mieheltä.
”Äitini…äitini ei ole kotona.” pojan mieleen putkahti ensimmäiseksi tuo vastaus ja hän puki miehen heittämän takin päälleen.

”Eikö?” mies kohotti päätään kysyvänä. ”Kerrohan poika, miksi sitten etsit äitiäsi?” mies kysyi ja hymyili kiinnostuneena. Poika ei osannut vastata, hän tuntui lipuvan maalta ikuisuuteen ja matkaavan kylmän avaruuden läpi. Mies käänsi lasejaan niin, että Aurinko ei enää heijastanut niitä ja nuo kylmät silmät pistivät poikaa kaulaan. ”Kerrohan poikaseni.” muukalainen sanoi hiljaisella äänellä ja laski nyt pyörän ruostuneen jalan maahan. ”Miksi äitiäsi etsit jos hän ei ole kotona?” mies hymyili lempeällä, mutta karmivalla tavalla ja nosti silinterihattuaan, jonka alta paljastui sekalainen pehko harmaita hiuksia. Mies nosti piinallisen hitaasti valkoisen, mutta likaisen kauluspaitansa rintataskusta tummansinisen liinan ja pyyhki otsaansa sillä.
Poika vain ymmällään pudisti päätä, kunnes vastasi todenmukaisesti: ”Minulla on ikävä äitiä.” hän sanoi ja katsoi vakavana mieheen.
Mies nyökkäsi pojalle ja hymyili tuolle leveämmin. ”Katsos…velhonpoika. Äitisi tulee kotiin kun tulee.” vanhus laittoi liinan takaisin rintataskuunsa ja sitten sulki kätensä nyrkkiin, jolloin tuon pitkien luisten sormien nivelet naksahtivat ilman, että niihin koski. ”Äitisi tulee takaisin kun tulee. Hänellä’ ei ole mitään hätää” mies vakuutti ja laski hatun päähänsä.

”Kuinka sinä tiedät?!” poika huusi röyhkeästi toiselle ja mies nosti katseensa velhonpoikaan, eikä tuo tutkiva uteliaisuus ollut sammunut.
”Äitisi on oikein sievä leidi, loikki tuolle puolle hän. Ei hän sieltä palaa, eikä sinne pääse, ellei nouse junaan.” tuntematon vieras mies hymyili juonikkaasti ja pojan henki tuntui salpaantuvan. ”Ju-junaan?” hän kysyi epävarmana. Hän oli unessaan nähnyt junan, joka jyristeli natisevilla kiskoillaan eteenpäin ja se jyräsi alleen, jos sattui sen tielle. Hän kyllä muisti sen junan huvittuneen irvistyksen ja haaleat silmät, joissa hulluus hehkui kirkkaana valona.

Vanhus nyökkäsi vaisusti. ”Niinpä niin. Junaan.”