Viella

Kertoo tytöstä, jolla on tosi paljon ongelmia itsensä kanssa. TW!!! Älä lue, jos koet syömishäirön, ahdistuneisuuden, vanhemman kuoleman tai masentuneisuuden itsellesi vaikeiksi aiheiksi.

1. luku 

  Pukisin tänään vaaleat pellava housut ja harmaan neuleen. Nostaisin hiukseni nutturalle ja suihkauttaisin hieman Diorin hajuvettäni, ehkä jopa saattaisin viimeistellä asuni kultaisilla kaulakoruilla ja sormuksilla ja helmirannekoruja. Olin säästynyt joka aamuiselta vaatekriisiltäni, ja olin siitä onnellinen. Päätös oli ollut helppo. Olin eilen käynyt shoppailemassa ja ostanut uusia vaatteita ja koruja yhteistöistä saamillani rahoilla. 

Lopuksi sutaisin hiukan ripsaria ja huulikiiltoa kasvoilleni. Kuvasin nopeasti asu-TikTokin, pukkasin valkoiset Niken tennarit jalkaan ja heitin koululaukkuni olalleni ja olin valmis lähtemään. Varmistin vielä, että avaimet, puhelimeni ja huulirasvani olivat taskussani, ja lopulta lähdin. Tosin myöhässä niin kuin aina, vaikka olinkin saanut muutaman kymmentä minuuttia aikaa uusien vaatteideni ansiosta. En tiedä, miten se oli mahdollista, mutta jotenkin aina onnistuin. 

  Koulumatkalla TikTokkini oli mennyt For You:lle ja se sai muutamia tykkäyksiä, mutta jostain syystä vähemmän kuin yleensä. En tietenkään saisi katsella puhelintani ajaessani. Minulla oli kaunis mattamusta Audi, liian kallis ensiautoksi, mutta olin saanut sen äitivainaani isältä syntymäpäivälahjaksi, kun täytin 17 vuotta. 

  Minua ahdisti. En pitänyt aamuista, heräämisestä, aamukahvista enkä aamupalasta, jonka olin syönyt. En pitänyt hämähäkeistä, ja tietenkin meidän kotipihamme vilisi niitä. En pitänyt autolla ajamisesta, pelkäsin, että ajaisin vielä joku päivä jonkun päältä. Mutta kaikista eniten vihasin koulua. Kaikki katsoivat päälleni, tai siltä minusta ainakin tuntui. Kaikki nautoivat minulle, eivätkä oikeasti pitäneet minusta. 

  Yritin rauhoitella itseäni, en halunnut saada paniikkikohtausta nyt. Aamu oli lähtenyt niin hyvin käyntiin. Pikkuhiljaa hengitykseni kuitenkin muuttui pinnallisemmaksi ja sydämenlyöntini vahvistuivat. Räpelsin kädessäni olevaa äidiltä saatua rannekorua, ja se helpotti vähän. Lopulta pääsin koululle, eikä paniikkikohtaus ollut päässyt täysin valloilleen. Tiesin, että kun pääsisin kavereideni luokse, ahdistus väistyisi. En voinut kertoa heille, että sain paniikkikohtauksia, mutta he silti tietämättään auttoivat minua niiden kanssa.

  Olin ollut oikeassa, ahdistukseni oli helpottanut kun pääsin ystävieni luokse. Olimme jutelleet eilisestä shoppailu reissustani, uudesta draamasta muutaman kaupungissamme asuvan välillä ja yhden lempi artistimme uudesta biisistä. Olin kyllä huomannut muutamia outoja katseita heidän välillään, kun olin astunut käytävälle ja kävellyt heidän luokseen. Luultavasti kuitenkin yliajattelin, hehän olivat kuitenkin kavereitani ja ystäviäni, eikä heillä ollut syytä pitää minua pilkkanaan. Eihän?

  

  Yökkäsin. Miksi olin mennyt syömään niin paljon aamulla? Miksi en voinut olla laiha, kuten muut tytöt? Miksi en ollut lankuttanut eilen, tai edes tehnyt vatsoja? Ehkä jos alkaisin tekemään joka päivä 50 vatsaa, olisin sitten laiha. Jos pudottaisin muutaman kilon, olisin kauniimpi. Ehkä sitten kaikki pitäisivät minusta. Aamuinen TikTokkini oli saanut paljon vihaa. Ehkä saisin enemmän tykkäyksiä, jos en olisi niin iso. Ne saisivat enemmän näyttökertoja, jos minun kasvoni olisivat pienemmät tai reiteni eivät olisi niin paksut. Ja miksi minun piti olla niin pitkäkin. Oli niin uuvuttavaa kuulla koko ajan siitä, miten minua ei tulisi koskaan kukaan haluamaan, koska olin 180 cm pitkä. Miten olin kirahvi, tai kysymyksiä siitä olinko koripallon pelaaja. Että menisi pituuteni ihan hukkaan, jos en juoksisi tai rupeaisi malliksi. Ei kukaan sanonut lyhyille tytöille, että lyhyytesi menee ihan hukkaan, jos et rupea tontuksi ja ala vakoilemaan lapsia.

  Yökin vieläkin, vaikka ulos ei tullut enää mitään. Olin oksentanut aamupalani ja lounaani pois, ja vaikka sitä hävetti myöntää, olin ylpeä. Onneksi vessassa ei ollut ketään, jos joku olisi kuullut, olisi hän varmaan luullut, että mulla oli joku syömishäiriö. Eihän mulla sellasta voinut olla. Olin vain aina reagoinut tilanteisiin oksentamalla. Ja kuka nyt ei laiha haluaisi olla. Hävetti myös myöntää, mutta olinhan minä liian fiksu sairastumaan sellaiseen. 

“Viella!” joku huusi.

 Olin ihan hiljaa, en halunnut jäädä kiinni. 

“Hei, rakas, onko kaikki hyvin. Mä näin, kun tulit tänne ja tunti alkaa ihan just.”  Nyt tunnistin tulijan Meeriksi. 

“Joo, oon ihan kunnossa, tulin vaa vähä nollaamaan päätä.” Vedin vapen nopeasti taskustani. Vedin henkosen ja toivoin kerrankin, että savu yltäisi kopin yläosaan asti.

“Aa, hei saanko mäkin? Minkä makunen toi on?” Meeri kysyi, ja huokaisin melkein helpotuksesta.

“Ei nyt, tää on melkeen loppu”, tekaisin hätävalheen, “mut mää tuun kohta, ni mee sä eeltä varaa meille hyvät paikat luokkaan, jooko?” 

“Joo, mää meen. Toivottavasti kaikki on oikeesti hyvin.” Meeri sanoi, ja sitten -onneksi- lähti.

  Tungin vapen rintaliiveihini, vedin vessanpöntön, pesin kädet ja katsoin nopeasti itseäni peilistä. Kaikeksi onneksi silmäni eivät olleet punaiset tai suupielissäni tai nenässäni ei ollut oksennusta. 

Author's Note

Oon pahoillani kaikista kirjotusvirheistä, niitäkin saa korjailla.